Jos ajattelisin elämäni niin

Jos ajattelisin elämäni niin, että mitä jätän jälkeeni ja eläisin sen niin.

Ajattelisin kaiken matkalla olevan opettavan minulle jonkin viisauden, mikä minun kuuluu oppia, että se voi ohjata minua seuraavan opettajan luo.

Ajattelisin näiden viisauksien olevan tarkoituksia, mitkä olen itse valinnut sille matkalleni, minkä jätän jälkeeni.

Ymmärtäisin nöyryyden olevan tärkein apuopettajani, häntä hiljaa kuuntelisin.

Ymmärtäisin vastuun olevan korkeimmin koulutettu opettajani, sen joka tarkastaa punakynällä kokeeni, opettajan, jonka vierellä hiljaa kuulen.

Saisin vapauden, missä kaikki tunteeni olisivat yhtä tärkeitä vieraitani.
Ottaisin pelon, ahdistuksen, surun, epävarmuuden, kaiken vieraakseni, syöttäisin ja juottaisin, olisin yhtä vieraanvarainen kuin olisin ilolle, onnelle, menestykselle, sille kaikille kauniille, sille kaikelle helpommalle.

Ymmärtäisin, jos en ota vastaan vieraideni vastakohtia, jos en hyväksy heidän olemassaoloaan, en voi myöskään elää sitä toista vastakohtaa toteen sen ansaitsemalla voimalla.
Jos jätän vastuun, minulta puuttuu vapaus, vapaus elää.

Antamalla vapauteni vierailleni, sain sen itselleni.

Tunsin sen valon voiman pimeyden jälkeen, tunsin pakahtuvan ilon kevätaamun auringon noustessa. Koska minulla oli kokemus vastakohdasta, ja tunsin siitä silloin suurinta kiitollisuutta, että sain elää sen joka aamuisen valon enää pitämättä sitä itsestäänselvyytenä.

Huomasin maailman muuttuneen, mutta se olinkin minä joka muutuin.
Ja maailma muuttui.

Jokaisen hyväksyvän hengittämisen kautta, kasvoi minuun uutta vahvuutta, rohkeutta elää aina vähän hauraampana ja haavoittuvaisempana.
Jokaisen rikkimenneen itserakennetun oletuksen kautta, jokaisen sisäänhegitetyn hyväksymisen kautta, päästin palan irti omaa kontrolliani ja sain tilalle luottamusta elämään.

Pelko alkoi olemaan minun herkkyyttäni suojeleva, että saan olla tunteva ihminen.
Mutta kaikki muu pelon sijaan alkoi muuttumaan rohkeudeksi elää kohti seuraavaa opettajaa.