Sisäinen lapsi

Sisäinen lapsi

Lapsen itkua yläkerrasta, hyvin suloisen pienen pojan. Hän keksi oivan tavan saada omat tarpeet tyydytettyä, nälän, väsyn, sylin. Lapsen tavan, lapsen tarpeet.

Matalampi, raskaampi jyrinä kertoo bussista, ihmisiä tuo kuljettaa, kotia, pois kodista, tai kodittomia.
Ehkä heistäkin joku itkee, itkee nälkää, väsyä, syliä, elämän epäoikeudenmukaisuutta.
Haluaisimme, haluaisin, oikeudenmukaisen maailman, mutta sitä ei ole, en usko ainakaan, eikä varmasti ikinä tule olemaankaan täysin, en usko siihenkään.
Mikä on oikeudenmukainen maailma. Ilman väkivaltaa, ilman nälänhätää? Ilman tuloeroja? Ilman mielipide eroja? Ilman kuolemaa, ilman sairauksia?
Onko kaikki epäoikeudenmukaista, mikä sattuu omalle kohdalle?
Sodat, julmuudet ja väkivalta ovat, mutta nekin varmasti syntyvät siitä epäoikeudenmukaisuuden tunteesta, tavasta saada lapsen tunteet tyydytettyä, nälkä, väsy, syli.
Huutaa maailmalle pahaa oloaan, kostoa omasta pahasta olosta, pahuudella.

Kyllä me kaikki ollaan se jo nähty, ihmisestä voi kuoriutua pahuus, julmuus, mutta valtaosasta hyvyys.
Ei, en ole sitä mieltä, että ihminen olisi pohjimmiltaan paha ja pitäisi tehdä töitä, pyrkiä hyvyyteen.
En vain voi olla samaa mieltä.
Pieni lapsi syntyy viattomana, täydellisenä, täynnä hyvyyttä, puhdasta rakkautta, puhtautta.
On kuin juuri satanut puhdas lumihiutale pakkasen kimaltelevaan hankeen. Kimaltelee kauneuttaan kuun valossa, niin kauan kuin kuu loistaa valoaan. Kimaltelee kauneuttaan pakkashangella, niin kauan kuin pakkanen hankea kannattelee. Lumitähti on hyvin kaunis, hyvin hauras rikkoutumaan, särkymään, sulamaan, häviämään. Vain talven luomat olosuhteet arvostavat sen haurasta kauneutta, säilyttäen sitä aina kevääseen.
Se riittää, talvi on valmis luovuttamaan tähtensä keväälle. Talvi piti lupauksensa, antoi tukensa, pakkasen ja kuunloisteen, antoi hyvyyden siemenen keväälle.

Itkuinen matkustaja nousee bussista, katse kohti lattiaa, ettei kukaan näkisi hänen kyyneliään, ettei kukaan näkisi hänen tuskaansa, vaikka eniten hän haluaisi, että joku näkisi.
Nälkäinen matkustaja nousee bussista, katse ylimielisesti ylöspäin, kaikkien yli, vaikka eniten hän haluaisi jonkun katsovan silmiin ja ojentaen leipäpalan.
Tiukasti takkiin ja omiin käsivarsiinsa kietoutunut matkustaja nousee bussista. Lasittunut katse kohti tyhjyyttä, nopea askel, liian nopea, vaikka hän haluaisi hidastaa, hidastaa niin paljon, lyyhistyä, että joku nostaisi hänet käsivarsilleen, syliinsä.

Tuon pienen yläkerran lapsen tarpeet syntyivät jäädäkseen, halusimme tai emme.
Sisällämme tuo hauras lumihiutale, joka pelkää hajoamista, kuunkajon katoamista.

Kirkas tähtitaivas. Kuunsilta laskeutuu hangelle. Kimaltelevat miljoonat tähdet.

Oikeudenmukaisuus, onko se rakkaus, siemen, joka itää hyvyyden.
Yksinkertaisesti vain rakkaus.